Liian ankara itselleen?

Monet ovat varmaan törmänneet usein siihen, että itseään kohtaan ollaan erittäin ankaria ja vaativia. Usein liiankin. Se asenne, jonka mukaan kaiken voisi aina tehdä paremmin, ei  mielestäni palkitse pidemmän päälle, jos omista tekemisistään ja onnistumisistaan ei osaa antaa itselleen kiitosta. Kunnianhimo ja motivaatio ovat hyviä piirteitä mutta voivat kääntyä myös ihmistä vastaan jos ne ajavat puhtaaseen täydellisyyden tavoitteluun joka väsyttää ihmisen mielen ja kehon. Ollaanko me opittu tässä nyky-yhteiskunnassa ajattelu -ja asennemalli, jonka mukaan ihmisen on vain kuroteltava korkeammalle ja korkeammalle, suoritettava enemmän, paremmin ja ylitettävä itsensä päivittäin? Positiivisessa kannustamisessa ei ole mitään väärää ja tämän pohdiskelun sisältö pyöriskeleekin enemmän riittämättömyyden tunteiden ja liiallisen vaativuuden parissa. Onko superihmisyys on muodikasta? Jatkuvasti todistellaan joko itselle tai muille jotakin. Se on surullista. Nykyisin puhutaan kuitenkin paljon kohtuudesta, sallimisesta ja lempeydestä. Siitä mie pidän. Nämä piirteet antavat meille mahdollisuuksia asennoitua itseämme kohtaan pehmeämmin ja nämä asenteet voivat kannustaa meitä poispäin riittämättömyyden tunteista.

Screenshot_20170925-090325.png

Itselleen asetetaan usein liian kovat paineet ja tekemisen asenne muuttuukin sitä myöten suorittavaksi ja hauskuus, mielekkyys katoaa. Mikä meitä ohjaa liialliseen ankaruuteen ja tyytymättömyyteen? Onko se loputon pelko epäonnistumisesta? Häpeästä? Riittämättömyydestä? Onko taustalla opittuja ”selviytymiskeinoja”? Kaikki nämä edellä mainitut ovat kuitenkin luonnollisia tunteita ja mie haluan kannustaa siihen ajatteluun, että on vähintäänkin ok elää hetkittäin näidenkin tunteiden kanssa. Toisaalta, voiko tulla vauhtisokeus ja onnistumiset nostavatkin riman niin korkealle vauhdissa, että jäämme ikäänkuin sinne imuun? Onko itseasetetut tavoitteet ja odotukset realistisia vai onko tapana perukseltaan vaatia itseltään jatkuvasti liikoja? Miksi me pelkäämme inhimillisyyttä sillä tunteethan ovat tarkoitettu elettäväksi ja koettavaksi?

Tunnemaailma antaa meille valtavasti mahdollisuuksia oman käytöksen ja ajatusmaailman kehittämiseen. Kaikki lähtee kuitenkin ihmisestä itsestään ja omaa asennetta itseään kohtaan on täysin mahdollista kehittää mutta se vaatii uskallusta ja halua. Toisinaan myös elämä opettaa kokemusten kautta, haluttiin me tai ei. Nämä tällaiset sisäiset ja henkiset asiat vaativat aikaa ja sitäkin, että uskalletaan myöntää oma inhimillisyys, epätäydellisyys ja erehtyväisyys. Peiliin katsominen voi tuntua pahalta, ajatukset voivat ottaa juoksuvauhdin ja mieli hämmentyy. Voi hyvinkin olla, että tällainen asenteiden prosessointi nostaa päällimmäiseksi asioita ja kokemuksia menneestä ja mieli koittaa turvautua jo niihin opittuihin ja sisäistettyihin malleihin. Nehän ovat tuttuja ja turvallisia.

Screenshot_20170924-184601

Ihmisiä pusketaan aina vain kohti jotain ”parempaa, suurempaa ja hienompaa”. Voi kaiketi sanoa, että positiivisen kannustamisen ja yli-inhimillisen puskemisen raja voi olla kuin veteen piirretty viiva, kuinka nämä erotetaan toisistaan ja miten se raja määritellään? Olen aikoinaan kirjoitellut innostuksissani ajatuksiani siitä kuinka nykyhetkessä voi keskittyä olemaan parempi versio itsestään, pohjautuen puhtaasti omiin valintoihin ja nämäkin ajatukset ovat nykyään ottaneet pehmeämpiä vaikutuksia ja niitä tuonkin esille. Elämä on opettanut yllätyksellisyydellään minua ja jouduttuani rauhoittamaan omaa tahtiani tai saatuani (?) se mahdollisuus (vaikkakin se on tuntunut epäreilulta erityisesti aluksi), on ajatusten työstäminen syventynyt. Pakon edessä pysähtyminen voi luoda kauniita muutoksia suhtautumisessa itseensä vaikka tilanne voisi tuntua aluksi kohtuuttomalta ja näitä tarinoita riittää, onneksi.

Arvostan ihmisiä, jotka omalla esimerkillään innostavat ja motivoivat muita ja arvostan vielä enemmän heitä, jotka auttavat esimerkillään ja toiminnallaan  suuntaamaan ihmisten asenteita juuri sitä lempeyttä ja kohtuutta kohtaan. Koen, että elämässä on mahdollisuuksia elää onnellisena kun kokee ja uskoo, että riittää. Olen mietiskellyt tätä riittämättömyyden tunnetta ja syitä siihen. Riittämättömyyden tunne ohjaa usein siihen, että täytyy osata enemmän ja paremmin mutta nekään eivät riitä.  Niin omat kuin ulkopuolisten luomat odotukset ja paineet patistavat meitä siihen ja ihminen voi saada ensikosketuksen näihin jo elämän alkumatkalla, esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa. Varhaiset kokemukset muokkaavat meitä ja vaikuttavat nuoren ihmisen mielen kehitykseen. Ei ole mikään ihme, että ankara suhtautuminen tuntuu kasvaneen ja juurtuneen kiinni omaan selkärankaan. Usein isot mullistukset elämässä tai esimerkiksi yllättävät muutokset terveyden saralla tai elämäntilanteessa herättelevät ihmistä ja nämä kokemukset voivat saada silmät aukenemaan uudella tapaa. Kun koetaan, että vuosien ajan eletty elämä kovien vaatimusten ja alati kohoavien rimojen alla ei loppujen lopuksi olekkaan tehnyt ihmisestä sen suurempaa tai elämästä sen onnellisempaa, jokin muuttuu. Ehkä mielessä loksahtelee hyvällä tavalla palaset paikoilleen ja samalla uusille ajatustavoille löytyy tilaa. Vanhasta luopuminen tunnetusti luo tilaa uudelle.

Screenshot_20170925-090342

Ylpeys ja kunnianhimo ovat sellaisia piirteitä ihmisessä, jotka ohjaavat määrätietoisesti kohti tavoitteita mutta ne voivat myös kannustuksen sijaan väsyttää ja viedä vallan inhimillisyydestä. ”Vähempi kuin 110% ei riitä”, – ajatus kaikilla elämän osa-alueilla ei mielestäni pidemmän päälle luo sellaista elämää, jota jaksaa pitkään mutta se voi kuulostaa muodikkaalta sanoa. Kertoa, ettei ”tyydy vähempään”.  Tämän perustelen puhtaasti omilla kokemuksillani, vuosia sitten arvotin kaikki samaan keskipisteeseen tai ainakin se oli pyrkimyksenä koska halusin osoittaa olevani tehokas ja kunnianhimoinen. Keskiössä olivat parisuhde, perhe, ystävät, harrastukset, opiskelu ja arkiset askareet..ja lopputuloksena tunsin kuinka olin väsynyt näillä jokaisella osa-alueella. Vaadin sitä täyttä panosta itseltäni, ja vielä enemmän. Ihan aluksi tähän havahduttuani aloin puolustella asiaa itselleni sillä minussa heräsi voimakas syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne kun visioin itseäni tekemässä vähemmän..vaikka tosiasiassa saavutin enemmän kun hellitin hieman. Oli haastavaa saada mieli mukaan muutoksiin, ääni takaraivolla koitti herätellä sitä kuuluisaa suorittajaa ja kilpajuoksijaa ja välillä sainkin tietoisesti  jarruttaa ja pysäytellä itseäni.

On vapauttavaa ja palkitsevaa päästää irti elämää pitkään ohjanneista ”minun pitää” ja ”minun on pakko” ajatuksista, jotka pohjautuvat muualta opittuihin asenteisiin ja keskittyä kuuntelemaan omaa ääntään. Voit yllättyä lopputuloksesta.

❤ Marru

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: