Minun tarina: Kun masennus sai kasvot

KIITOS 💗

Ihan ensiksi haluan kiittää teitä kauniista palautteesta ja hyvistä keskusteluista, joita olen saanut käydä edellisen Eniten hävettää kaikki – oman häpeän äärelläkirjoituksen jälkeen. Jutun suosio ja teidän yhteydenotot yllättivät minut ja teidän kannustavat sanat, tuki ja ennenkaikkea positiivisuus on saanut minut kyyneliin lukuisia kertoja.

Tällaisten omien henkilökohtaisten asioiden, demoneiden, häpeäpilkkujen ja epäonnistumisten esiin tuominen ei ole helppoa sillä asioiden julkituomiseen liittyy näinä someaikoina varsin voimakas puiminen eri somekanavissa. Mie olen onnellinen koska blogitekstini on houkutellut mahtavia ihmisiä omien ajatusten ja tunteiden äärelle ja yksi ehdottomasti blogin paras puoli on se kun saan vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa.

Sivusin Eniten hävettää kaikki – oman häpeän äärellä- kirjoituksessani elämääni vuosien takaa ja siellä yhä vielä ihan viime vuosina ja lähiaikoina asuvia kipupisteitä; asioita, joita olen määrätietoisesti koittanut väistellä, juosta pakoon ja painaa mielen sopukoiden perälle, jotta saisin ne hiljenemään. Olen prosessoinut viimeisen kahden vuoden aikana valtavasti asioita ja nyt olen matkallani jollekkin etapille..tarkemmin en osaa sitä vielä sanoiksi pukea mutta tunnen voimakkaasti itsessäni sen, että olen valmis uusiin haasteisiin ja vaikean viime vuoden jälkeen olen saanut karisteltua stressiä aiheuttaneita asioita ja ihmisiä elämästäni. Sydän ja mieli kertovat minulle samaa: nyt meidän elämässä on unelmien toteuttamisen aika.

unelmakarttakirja.jpg

Masennuksen kasvot

Mieli on erittäin voimakas työkalu ja olen viettänyt aikaa omien ajatusteni ja uskomusteni parissa tutustuen uudelleen avoimin mielin omiin ajatuksiini ja itseeni. Nykyisin mie viihdyn omien ajatusteni parissa, jopa pysähtyneenä ja paikallaan istuen. Olen mutustellut omaa oloani ja kuulostellut ajatuksiani ja tuntemani rauhan tunne lämmittää minua. Päästäkseni tähän pisteeseen, olen rikkoutunut ja rakentunut uudelleen lukuisia kertoja; raadollisimmillaan on tuntunut, että sydämeni on vuodattanut verta ja vastaavasti tunnen kuinka sydämeni on todella keventynyt. Asioiden hyväksymisen ja itselleni anteeksiantamisen myötä vuosia mukanani  kantama häpeän tunne on muuttanut muotoaan..mie en yritä päästä niistä tunteista kokonaan eroon, en pyri ”unohtamaan” tai karkoittamaan niitä itsestäni vaan mie kehityn yhdessä niiden tunteiden kanssa ja tunteet ns. jatkojalostuvat käsittelyn myötä: ohjaan ääripään tunteita kohti tasaisempaa, koitan etsiä ajatuksille positiivisia vaikutteita. Mie olen kyllä saanut kuullakin kommennettaja siitä, että ihmiset ovat huomanneet ja jopa tunteneet selkeän eron olemuksessani verrattuna vointiini vuosien takaa.

kuvitus1mustavalko

Mie nautin tästä rauhan tunteesta koska en ole aina ollut hyvinvoiva. Me eli elämä ja mie ajauduttiin hukkaraiteille yhdeäksän vuotta vuotta ja se oli todella ahdistava tie. Minulla oli ollut siinä jo useamman vuoden hankaluuksia oman mieleni kanssa. Mieli ja keho väsyivät, menettivät elämänilon, elämänhallinnan ja kiinnostuksen elämässä tapahtuneita asioita kohtaan ja ahdistuksen kasvaessa seinä nousi vastaan..seinä kasvoi muuriksi ja vuosien kuluessa tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että löysin itseni itkemästä terveyskeskushoitajan luota. Siellä minulle kerrottiin ahdistuksesta, masennuksesta ja burnoutista, jotka tuntemukset minulle aiheuttivat. Silloin mie istuin elämäni viimeisimmällä nurkalla, varjossa. Olin siihen aikaan mukana musiikkimaailmassa yrittäjänä ja kamppailin nuoren egoni kanssa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tuntea ja ajatella koska en ollut kosketuksissa itseni kanssa. Tein valintoja, jotka eivät ohjanneet minua hyvään suuntaan enkä oikein osannut ottaa vastuuta, ulospäin toki taisin silloinkin olla se iloinen Marru mutta sisältäni olin turta. Suu muodosti sanoja ja jatkoi puhumistaan mutta mieli tai sydän ei keventynyt, pahaolo ei siirtynyt sanojen mukana pois minusta. Sen jälkeen tulivat paniikki- ja ahdistuskohtaukset, unettomuus ja liuta muita näiden kahden kaveruksen mukanaan tuomia oloja. Näihin aikoihin turrutinkin itseäni alkoholilla ja se pahensi tilannetta entisestään. Koin pahaaoloa myös siitä kun en osannut puhua ihmisten kanssa asioista ja vetäydyin suljettujen verhojen taa neljän seinän sisälle. Kevätajat olivat minulle pahimmat; auringon noustessa mie vedin verhoja tiukemmalle ikkunoiden eteen ja koitin tilkitä kaikki raot mistä luonnonvalo olisi päässyt kurkistamaan sisälle. Vuorokausirytmi kärsi epäsäännöllisestä elämästä, puhuttamattakaan henkisestä tai fyysisestä hyvinvoinnista. Hyvinvoinnin tilan elämästäni valtasi pahoinvointi.

kuvitus2mustavalko.jpg

Sairastumisen myötä mielikuvat elämästä olivat mustavalkoisia. Toivon ja uskon elämään syrjäyttivät epätoivo, epätietoisuus ja epävarmuus. Halusin paeta elämääni ja omia tuntemuksiani koska ne olivat minulle vieraita ja äärimmäisen pelottavia sekä ahdistavia. Pelkotilat ja ahdistus nosti sykkeen, räjähtävä paineentunne täytti minua kuin ilmapallo,  sykkeen nousun myötä hengitykseni alkoi hakeutua paniikkiin ja mie hukuin siihen ahdistuneisuuden tunteeseen pahimmillaan useita kertoja päivässä.

Muistan kuinka ahdistunut ja lamaantunut olin vältellessäni muiden ihmisten kontakteja, puheluita ja viestejä sillä pelkkä viestiääni sai minussa aikaan itkureaktion ja välillä löysin itseni paniikin sekaisen olon keskeltä kyhjöttämästä huoneen nurkasta koittaen vältellä hyperventilaatiota. Muistan siskoni ja äitini toteamuksen yhä edelleen: mitä iloisempi olin ulospäin sen pahemmalta minusta tuntui sisälläni. Vieroksuin niitä epämukavia ja ahdistavia tuntemuksia, jotka nakersivat minuun määrätietoisesti reikiä ja lopulta minusta tuntuikin siltä, että sisälläni ei enää asunut mitään tai kukaan tai olin vähintäänkin oman elämäni sivustaseuraaja mutta fyysisesti olo kasvoi sietämättömäksi.  Rinnanpäälle muutti ahdistus tiiliskivineen asumaan ja sydämensykkeet ohjailivat paniikinomaisia tuntemuksiani, välillä olin aivan varma siitä, että sydän todella repii tiensä rinnastani ulos. Sydämentykysten antaessa vauhtia epävarmoille ajatuksilleni, jotka pyörivät täyttäen sen sisälläni olevan tyhjyyden, mie painuin yhä vaan pienempään kasaan. Muistan kuinka ahdistuneiden ajatusten keskellä toivoin voivani muuttua näkymättömäksi, olemattomaksi. En pysynyt kärryillä päivien vaihtumisesta ja normaaleista arkipäivän askareista tuli minulle aivan liikaa. Ajatukset lipuivat harmaina tai tunteet mylläsivät syvällä saaden minussa jatkuvan fyysisen huonon olon aikaan.

Oli erittäin tukalaa olla omassa kehossa omien ajatusten kanssa. Minulla ei ollut kontrollia ajatusten suuntaa vaan mie olin sen ahdistuksen ja masennuksen ohjaama.  Kehon ja mielen oli vallannut pelkotilat ja paniikki, mie olin niiden otteessa hengitystäni myöten. Sairastuminen vaikutti ihan kaikkeen, arkeen ja yrityksen toimintaan.  Lopulta irrottauduin silloisesta elämästäni eikä minusta tuntunut, että haluaisin viedä juuri mitään itsestäni tai silloisesta elämästäni mukanani uuteen elämääni lukuunottamatta läheisiäni.

Uuden elämän alku oli mahdollista kun uskalsin muuttua..

Tämä oli itseasiassa blogini ensimmäisen jutun otsikko ja sopii hyvin myös kuvaamaan sitä kuinka mie pääsin sieltä mustista vesistä takaisin valoon.

miejagizmo1

miejagizmo3

Suurin työ on luonnollisesti ollut itseni kanssa asioiden läpi käyminen ja niiden kohtaaminen mutta se on ollut kaiken sen arvoista. Mie olen ollut siunattu läheisilläni, jotka ovat tukeneet minua ja osoittaneet, että kaikkien niiden töppäilyjen jälkeenkin nämä ihmiset rakastavat minua sellaisena kuin mie olen ja hyväksyvät minut. Vanha elämä sai jäädä taakseen ja mie riuhtaisinkin itseni vauhdilla irti vanhasta elämästä. Suuret muutokset hämmensivät ja usein tuntui ettei tässä elämässä ole mitään järkeä. Eteeni avautui elämän kokonainen mahdollisuus aloittaa alusta itseni kanssa, ottaa se ensimmäinen askel tälle tielle, jolla kuljen nykyisin ja rinnallani on siitä hetkestä asti kulkenut yksi erityinen ihminen, avopuolisoni, jonka avulla sain nostettua itseni ylös. Rakkauden voima on ollut sen jälkeen matkallani kantava voima ja mie en voi sanoin kuvailla kuinka paljon arvostan avopuolisoani siitä, että hän on antanut minulle näiden yhteisten vuosien aikana kasvaa, kehittyä ja jopa muuttua sillä usein meitä pelottaa se muutos, epätietoisuus siitä mihin suuntaan rinnalla elävä ihminen kehittyy. Uuden elämän alku vaati myös puhdistuksen niin asioiden, ihmisten kuin ympäristönkin suhteen.

miejagizmo2

Nykyisin asioista puhutaan enemmän ääneen ja some mahdollistaa erilaisten tarinoiden jakamisen ja sitä kautta me saadaan näitä ns. tabuja aiheita esille. Minun mielestäni ahdistus, masennus tai burnout eivät ole tabuja aiheita vaan inhimillisyyden nimissä niiden esille tuominen antaa parhaimmillaan lohtua toisille samojen asioiden kanssa kamppaileville. Olen miettinyt paljon syitä siihen miksi olen joskus hävennyt omaa masennustani tai omaa väsymistäni; minun suunnitelmiini ei kuulunut masennus tai burnout, joten oli todella hankalaa hyväksyä se kun oma mieli ja kehokin lipui oman kontrollinen ulkopuolelle, suorittaja kun olen ollut pienen elämäni. Rämpiessäni siellä masennuksen suolla muistan tunteneeni todella vahvasti etten tule selviämään siitä.. mutta monien vaiheiden jälkeen tässä ollaan nyt. Kiitollisena 💗

%d bloggers like this: